Muumit ja maailmanloppu

Maailmanloppu oli koittanut. Matkapuhelimilla ei saanut yhteyttä kehenkään. Lähdin seikkailemaan mukanani Muumiperhe ja heidän ystävänsä Nipsu, Pikku-Myy, ja Nuuskamuikkunen. Kävelimme pitkin jäätyneitä järviä ja saarien poikki etsien ruokaa tai vastauksia. Tovin seikkailtuamme vastaan alkoi tulla mitä oudompia otuksia joilla oli muun muassa gorillan pää, virtahevon ruumis, ja kuusi jalkaa. Olimme nälissämme ja komensimme Muumimamman hoitamaan meille ruokaa, joka innostuneena lähti esiliina huimuen juoksemaan näitä otuksia kohti. "Helvetin hemulit!" kuului mamman huuto, kun hän huitaisi rautalapiolla ensimmäistä otusta päähän. Otus ei siitä ollut moksiskaan, vaan jatkoi kävelyään polkua pitkin. Muumipappa komensi mamman takaisin keskustelemaan strategiaa millä otukset saataisiin kaadettua. Minä ehdotin naaraan kimppuun käymistä, koska ne ovat heikompia. Nuuskamuikkunen ehdotti vaihtaa lapion tarakkaan ja Nipsuhan olikin jo varastanut polkupyörän mistä Pikku-Myy paraikaa repii tarakkaa irti.

Aiemman epäonnistumisen lannistamana, Muumimamma lähtee erittäin vihaisena tarakka kädessään juoksemaan otuksia kohti kunnes äkillinen tuulenpuuska irroittaa hänen esiliinansa nyörit, ja mamman naama valahtaa välittömästi punaiseksi. Pikku-Myy, seurueen toisena naispuolisena, alkoi tietenkin ensimmäisenä ilkkumaan Muumimamman selluliittipersettä. Muumipeikko, joka oli masennuksissaan koko ajan pysytellyt varjoissa tai ryöminyt lumihangessa, ilmestyi innokkaana katsomaan näkyä. Liian innokkaana. Otukset kääntyvät katsomaan ja ajautuvat välittömästi jonkin sortin shokki-tilaan, kaatuen elottomana maahan makaamaan. Kävelen Nuuskamuikkusen kanssa lähemmäs tutkimaan otuksia, vain huomataksemme että heidän iho on valurautaa. "Perkele! Ei tätä leikkaa edes insestin ensi-erektio!", kuului Nuuskamuikkusen epätoivoinen tunteenpurkaus. Muumipapan pään ylle syttyi hehkulamppu ja hetken päästä kaikki istuimme nuotion ääressä syömässä maistuvaa otusta. Täydessä hiljaisuudessa, tuijottaen tyhjyyteen.

Syötyämme otin vähän etäisyyttä seikkailutovereihini, ja yritin vielä viimeisen kerran matkapuhelimella saada yhteyttä. Soitin Juhalle, joka vastasi ja ilmoitti ettei krapulan vuoksi ole jaksanut vastata puhelimeen. Maailmanloppua ei siis ollutkaan tullut. Heräsin ja heti ensitöikseni mietin kuinka helvetin riippuvainen olen matkapuhelimestani.